Lottamuseo on museoammatillisesti hoidettu erikoismuseo

Lottapuvun museoarvo

E1057 (1)Tuskin on toista esinettä, joka kiteyttäisi Lottamuseon tallentaman aihepiirin paremmin kuin harmaa lottapuku. Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunta julkaisi vuonna 1922 kaavat puuvillaiselle työpuvulle ja samanmalliselle villaiselle juhlapuvulle. Tämä oli merkittävä muutos. Aiemmin lottatehtävissä käytetyt puvut olivat vaihdelleet paikkakunnalta toiselle huomattavasti. Lottapukuun pukeutunut lotta ei edustanut itseään vaan järjestöään, joten puvussa tuli myös käyttäytyä sääntöjen mukaisesti. Toisaalta puku oli henkilökohtainen vaatekappale, joka ommeltiin tai ompelutettiin, huollettiin ja säilytettiin itse.

Lottamuseossa aloitettiin vuonna 2015 esinekokoelman inventointi ja arvoluokitus. Ensimmäisenä arvioitiin yksitellen kaikki esinekokoelman toistasataa lottapukua. Enin osa niistä oli puuvillapukuja. Villapukua ei ollut kaikilla lotilla, ja villa säilyy materiaalina puuvillaa huonommin. Inventoinnin ohessa jokaiselle puvulle on määritetty arvoluokka. Puku kuuluu joko ydinkokoelmaan, peruskokoelmaan, opetuskokoelmaan tai poistettaviin pukuihin.

Museoesineen arvon määrittelyssä olennaisia ovat tarinat, joita esine välittää ja ilmiöt, joihin esineen voi liittää. Esineen elinkaareen mahtuu monenlaisia vaiheita jo ennen museointia, ja joskus esineen vauriotkin ovat osa sen historiallista todistusvoimaa. Katri Pietilän, os. Hintikka, lottapuku on tästä hyvä esimerkki.

Katri Hintikan lottahistoria

Katri Hintikan villakankainen lottapuku on kuluneiden lottapukujen joukossakin poikkeuksellisen heikkokuntoinen. Kulumisen ja likaantumisen lisäksi puvussa on tekstiilituholaisten aiheuttamia suuria reikiä helmassa. Puvun vaiheet reikineen kaikkineen tunnetaan kuitenkin tarkasti muistelmatekstistä, jonka Katri lahjoitti pukunsa ohessa museolle.

Olin 18-vuotias abiturientti Helsingin Arkadian yhteislyseossa syksyllä 1939 kun koulumme rehtorin Matti Kaislan kehoituksesta koko koulumme oppilaskunta ohjattiin Helsingin hautausmaalle, joka oli kouluamme vastapäätä. Parin tunnin kuluttua saimme luvan mennä kotiin. Myöhemmin samana päivänä tapahtui Helsingin ensimmäinen pommitus. Talvisota alkoi.

Katrin kertomus alkaa sodan syttymisestä: tapahtumasta, joka johti hänen liittymiseensä lottiin. Päästyään Helsingistä kotiin Keski-Suomen Konnevedelle Katri liittyi lottajärjestöön. Hän toimi ensimmäisissä tehtävissään kotikylän ilmavartiossa ja Jyväskylän Lyseolla ilmapuolustuksen sotilaita muonittamassa.

Abiturientit saivat seuraavana keväänä ylioppilaslakkinsa erikoisasetuksella, ja Katri aloitti syksyllä 1940 yliopisto-opinnot. Jatkosodan katkaistua opinnot kesällä 1941 Katri hakeutui oitis lottapiirikursseille. Kurssin jälkeen tuore kirjurilotta sai komennuksen suoraan rintamalle, Kaatuneiden evakuoimiskeskukseen numero 15, aivan Sortavalan motin äärelle.

Sota oli silloin tulista, aika järkytys, johdatus sodan julmaan todellisuuteen nuorille tytöille. Poikamme keräsivät kaatuneet sotilaamme rintamalta ja me toimistolotat lähetimme suruviestit kotirintamalle. Kolme vanhempaa lottaa hoitivat vainajat arkkuihin.

Kun motti oli selvitetty, sota siirtyi itäänpäin. Meidän KEK:imme lähetettiin Kannakselle, Valkjärvelle, johon siellä kesällä kaatuneet oli haudattu joukkohautaan. Nämä vainajat kaivettiin, arkutettiin uudelleen ja lähetettiin kotiseuduilleen, jonne omaiset halusivat heidät sankarihautoihinsa. Sotavangit tekivät tämän surkean, äärettömän vaikean työn.

Hyökkäysvaiheen muuttuessa asemasodaksi pahin oli Katrin osalta ohi. Hän palveli vielä Karhumäessä pioneeripataljoonassa rauhallisemmissa olosuhteissa. Päästyään vuoden kuluttua siviiliin Katri jatkoi opintoja ja valmistui vuonna 1945 opettajaksi Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta. Hän opetti suomalaisia sotalapsia Ruotsin Taalainmaalla, kunnes lasten siirtola purettiin ja lapset lähetettiin takaisin kotimaahan. Katri ei kuitenkaan enää asettunut Suomeen. Seikkailunhalu sai hänet lähtemään Amerikkaan tätinsä perässä.

Unohduksesta anekdootiksi: ”Shrapnellinreikiä se on täynnä!”

Katri teki Michiganissa elämäntyönsä opettajana ja perheenäitinä. Jotakin Suomesta jäi kuitenkin mukaan, nimittäin ”jostakin ihmeen oikusta” matkaan lähtenyt villainen lottajuhlapuku. Katri oli pakannut lottapuvun matkalaukussa tätinsä vinttiin. Siellä se odotti, kunnes lotta-ajasta oli kulunut liki puoli vuosisataa. Kun suomalaisyhdyskunnassa järjesteltiin talvisodan 50-vuotisjuhlaa, kaikkia, joilla oli tallella sotilas- tai lottapukunsa, kehotettiin pukeutumaan siihen juhlatilaisuudessa. Katri ei olisi mielellään näyttäytynyt puvussa:

Etupuoli näytti hyvältä, mutta hameen takapuoli oli koinreikiä täynnä. Epäröin käyttää pukuani, mutta meitä lottia oli vain muutama ja suostuin kaikkien kehoituksesta siihen jotenkuten mahtumaan. Alla oli musta alushame, joten reiät selvästi näkyivät.

Esiintymisestä tuli ikimuistoinen.

Ohjelmassa oli mm. minun puheeni lotista, yritin mennä poodiumille seiniä myöten ettei hameentakapuolta huomattaisi. Mutta miten ollakkaan –eräs missis hihkaisi- ”Katri did you get shot?!” ja minä vastasin että ”Joo, shrapnellinreikiä se on täynnä!” Koko audienssi kuuli tuon sananvaihdon ja tietenkin heleä nauru ja yleinen hilpeys seurasi. Eihän siitä päässyt yli eikä ympäri, vielä tänä päivänä monet läsnäolevat muistavat tämän hauskan tapauksen.

E1057 (2)

Lottapuvun merkitykset

Kun kyseisen villapuvun arvoa määriteltiin Lottamuseon tutkijahenkilökunnan kesken, olisi se kuntonsa puolesta kuulunut poistopukuihin. Puvun mukana saatu tarina nosti kuitenkin puvun arvoa. Puvun tarina auttaa ymmärtämään, miten kansallinen historia ja järjestön vaiheet nivoutuvat yksilön elämään. Vaatteen vaiheet univormusta unohduksen kautta muistoesineeksi ilmentävät myös Lotta Svärd -järjestön historiaa.

Koinsyömät vauriot kuuluvat monen muunkin säilyneen lottapuvun elinkaareen. Lotta Svärd -järjestö lakkautettiin syksyllä 1944 Moskovan välirauhan ehtojen vuoksi nopeasti. Puvut pakattiin kiireesti, pesemättä ja huoltamatta vintteihin, osa tuhottiin, osasta muokattiin tekstiilipulassa siviilileninkejä. Lottajärjestö univormuineen jäi sivuun kansallisesta muistelusta vuosikymmeniksi.

Vaatteen koinsyömä takaosa muistuttaa myös, että esineen merkitykset ovat lopulta ihmisten tekemiä ja aktiivisesti muuntelemia. Katri muistaa kaunistelematta rintaman järkyttävän todellisuuden, mutta 50 vuoden päästä pukuun liittyy jo toisenlainenkin muisto: yhteinen, hauskaksi anekdootiksi muuttunut tapaus. Pelko voi muuttua naurun aiheeksi ja sodanaikainen univormu yhteisen muistelun rakennusaineeksi.

Katrin villainen lottapuku on nyt tallennettu Lottamuseon kokoelmien korkeimpaan arvoluokkaan, ydinkokoelmaan.