Lottamuseo on museoammatillisesti hoidettu erikoismuseo

Särkyneen valonheitinpeilin tapaus

Esineen monta elämää

Museoesineellä on parhaassa tapauksessa takanaan monta elämää ja kerrottavanaan monta tarinaa. Lottamuseon kokoelmiin syksyllä 2014 lahjoitettu valonheitinpeili liittyy vahvasti tekniikan ja sodankäynnin historiaan. Se kertoo toisen maailmansodan aikaisesta aseteknologian kehityksestä, Saksan ja Suomen aseveljeydestä ja siihen liittyneestä Saksan Suomelle antamasta aseavusta. Peilinpala kertoo myös ensimmäisestä ja ainoasta suomalaisesta aseistetusta naisyksiköstä, jatkosodan loppuvaiheessa koulutetuista valonheitinlotista.

Peilinpalan vaiheet eivät kuitenkaan pääty valonheitinlottapatterin lyhyeksi jääneeseen palvelukseen, jatkosodan päättymiseen ja lottajärjestön lakkauttamiseen. Peilinpalasta tuli ensin yksityinen muistoesine, jolle löytyi sodanjälkeisessä arjessa myös uusiokäyttöä pikkupoikien suosimassa ulkoleikissä brennauksessa (polttolasilla polttamisessa). Peilin pinnassa näkyvät mustat pilkut johtuvat tästä. Viimeisin käänne peilinpalan historiassa on sen päätyminen museoesineeksi.

Valonheitinlottien erikoiskoulutus kesällä 1944

Helsingin ympärille oli luotu jatkosodan aikana tehokas ilmapuolustus, johon kuului useita valonheitinpattereita. Niiden tehtävänä oli paikantaa ja valaista vihollispommikoneet pimeän aikana, jotta ilmatorjunta saattoi ampua niitä. Valonheittimillä oli vihollislentokoneille myös pelotus- ja häikäisyvaikutus.

Keväällä 1944, jolloin Helsinkiin oli kohdistunut useita tuhoisia pommituksia, puolustusvoimien ylijohto päätti täydentää Helsingin ilmapuolustusta Lotta Svärd –järjestöön kuuluneista ja muista naisylioppilaista kootulla ilmavalvontayksiköllä. Ajatuksena oli vapauttaa miehiä ilmavalvonnasta, torjumaan mahdollista Helsinkiin suuntautuvaa vihollisjoukkojen maihinnousua tai laskuvarjoilla tapahtuvaa hyökkäystä.

Loppukeväästä 1944 Helsingin Stadionille kutsuttiin joukko 18-24-vuotiaita korkeakouluopiskelijoita ja vastavalmistuneita Turusta, Tampereelta ja Helsingistä. Naiset saivat tietää tulevan koulutuksensa luonteen vasta paikan päällä. Etelä-Suomesta kotoisin olleet kurssilaiset aloittivat valonheitinlottakoulutuksen Degerön koululla, Turun seudulta olleet Ispoisissa ja keski- ja pohjoissuomalaiset Tampereella Hyhkyn kansakoululla.

Opiskelu käsitti peruskoulutuksen ja erikoiskoulutuksen. Erikoiskoulutusta varten naiset jaettiin neljään ryhmään: valonheittimen johtajat (25), kuulosuuntimen kuuntelijat (30), valonheitinlotat eli ”lamppulotat” (63) ja voimakoneiden käyttäjät eli ”konelotat” (29).

Lotta Svärd -järjestön keskusjohtokunnan tehtävään määräämät lottakouluttajat vastasivat lottakoulutuksesta ja liikuntakasvatuksesta. Muuten valonheitinlottien koulutuksessa noudatettiin armeijan mallia. Ohjelmaan kuului valonheitinkoulutuksen lisäksi sotilas- ja turvallisuuskoulutusta.

Ampumakoulutusta annettiin pienoiskivääreillä ja Terni-kivääreillä. Lottien sotilaskoulutus uhkasi keskeytyä alkuunsa, kun Lotta Svärd -järjestön johto ei olisi halunnut hyväksyä jäsentensä aseistamista. Kurssilaiset keräsivät kuitenkin adressin koulutuksen jatkamisen puolesta. Lotta Svärd -järjestön johto ja ilmavoimien edustajat pääsivät asiassa yhteisymmärrykseen, jonka jälkeen koulutus saattoi jatkua. Erikoiskoulutus päättyi loppukokeeseen. Kouluttajien yleinen havainto oli, että lotat oppivat asiat paremmin kuin sotamiehet ja pitivät kalustosta ja varusteistaan paremmin huolta.

Lamppulotta vaihtamassa valonheittimen lamppua.

Lamppulotta vaihtamassa valonheittimen lamppua.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

14. Valonheitinpatteri ”Tyttö”

Erikoiskoulutuksen saaneista kurssilaisista 149 allekirjoitti palvelusitoumuksen. Siinä he sitoutuivat palvelemaan valonheitinmiehen tehtävissä vapaaehtoisesti niin kauan kuin sotatilanne sitä vaati tai vähintään yhden vuoden. Lottien koulutusyksikkö ryhmittyi maastoon Helsingin länsipuolelle 30.7.1944, ja yksiköstä muodostettiin virallisesti 14. VH-patteri ”Tyttö” 7.8.1944. Majoituksena maastossa olivat aluksi sotilasteltat ja myöhemmin vaatimattomat parakit. Yksikön käytössä ja vastuulla oli kuusi saksalaista 150 cm:n valonheitintä (M/42 AEG) ja neljä kuulosuunninta (M/42 RRH). Ne olivat huipputeknisiä, hyvin kalliita laitteita.

Lotat olivat oppineet valonheitinlaitteiden käytön hyvin. Ongelmia tuotti se, että naisilla ei ollut riittäviä voimia laitteiden siirtelyyn. Viestiyhteyksiä ei heti ollut eikä koulutukseen ollut kuulunut johtajakoulutusta. Heittimenjohtajiksi valituille ryhdyttiin siksi antamaan jatkokoulutusta.

Koulutuksen aikana VH-lotat käyttivät lottapukua, mutta maastossa ja vartiossa univormuna olivat sillakankaasta tehdyt takaluukkuhaalarit, maihinnousukengät, miesten manttelit ja kypärät. Italialainen pienikokoinen Terni-kivääri oli annettu henkilökohtaiseen puolustukseen, koska lotat joutuivat myös vartioimaan kalustoaan ympäri vuorokauden. Ruokansa VH-lotat valmistivat itse. Ruokavaliona oli enimmäkseen hernekeitto.

Valonheitinpatteri ”Tyttö” sai torjuntavaroituksia ja -hälytyksiä, mutta ei joutunut tositoimiin, koska ilmapommituksia Helsinkiin ei enää tullut. Valaisuharjoituksia oli miltei joka ilta. Aselevon jälkeen lotat luovuttivat torjuntavastuun miehille. VH-lotat vapautettiin tehtävistään 30.9.1944.

14. Valonheitinpatterin päätöstilaisuus järjestettiin 1.10.1944. Ilmatorjuntarykmentin komentaja, eversti Pekka Jokipaltio oli tilaisuudessa läsnä ja piti lotille kiitospuheen. Valonheitinlotat perustivat oman aseveliyhdistyksen ”Rykmentin tyttäret”. Heidät toivotettiin mukaan myös Ilmatorjuntamiehet ry:n toimintaan.

Heittimenjohtaja saa ilmoituksen

Heittimenjohtaja saa ilmoituksen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Valonheitinpatteri ”Tytön” Leppä-jaoston Leppä 5 -valonheitin sai syyskuussa 1944 peitenimen ”Käärme”. Valonheitin sijoitettiin Helsingin luoteispuolelle Malminkartanon taakse Kaarelan talon pellon laitaan. ”Käärmeen” ryhmänjohtajana toimi Liisa Kaila. Ryhmänjohtaja oli alikersantin arvoinen, tosin ilman arvomerkkejä. Heittimenjohtajan lisäksi ryhmään kuului 14 lottaa: heittimen varajohtaja, kaksi korkeussuuntaajaa, kaksi lampunhoitajaa, sivusuuntaaja, kaksi sivutähystäjää, kaksi konelottaa, kuuntelija, korkeuskuuntelija, sivukuuntelija ja korjaaja. Kuvassa heittimenjohtaja Kaila saa ilmoituksen vahtivuorossa olevalta ilmavalvontalotalta.

Särkyneen valonheitinpeilin tapaus

Särkyneen valonheitinpeilin palasen on lahjoittanut Lottamuseolle Leppä 5 (Käärme) -valonheittimen ryhmäjohtajana toimineen Liisa Kailan sisar. Valonheitinpeilin rikkoutuminen johtui lahjoittajan tietojen mukaan peilin liian rajusta kääntämisestä akselinnapaan nähden. Lotat pääsivät kuitenkin pälkähästä, eikä heidän tarvinnut maksaa vahingonkorvausta särkyneestä peilistä. He saivat myös luvan hiotuttaa sirpaleista muistoesineet itselleen. Liisa Kaila (myöh. Paavola), on muistellut vuonna 1994 peilin rikkoutumista seuraavasti:

”Käärme 5 valmistautui ensimmäisiin valaisuharjoituksiin muiden keralla. Heitintä ei ollut vielä kiinnitetty alustaan, mutta kun käsky kerran kävi, ryhdyttiin toimeen. Ja sitten sattui niin kuin arvata saattaa: heitin kaatui ja ylhäällä peitettä irrottanut VH-lotta jäi alle ja makasi kivien välissä, neljän tonnin heittimen littaamana kuin sardiini. Hämmästyneet ja järkyttyneet silmät vain killittäen heittimen pimennosta. Jaoksesta tultiin pian katsomaan, mikä Käärmeessä oli hätänä. ´Potilas´ saatiin pois pinteestä ja todettiin, ettei hänelle loppujen lopuksi ollut käynyt kuinkaan, oli niin ovelasti osannut soluttautua kivien lomaan.

Rykmentin esikuntaa myöten kävi sittemmin peilin palasten keräilijöitä meidän harmiksemme…”

Liisa Paavolan kirjallinen muistelma 27.9.1994. Ilmatorjuntamuseon kokoelmat.

 

Valonheitinpeilin palanen

Valonheitinpeilin palanen